Kuuntelinpa tuossa yhen biisin (Flowboysfam - Liian Useesti) ja tajusin, kuinka helvetisti ikävöin taas exää. Se oli aivan ihana ja sen jälkeen, ku erottiin, olin aivan palasina. Istuin vaan kotona ja en tehny mitää. Kavereille toki esitin pirteetä ja olin sillee "En välitä, olen taas villi ja vapaa, kaikki on hyvin", mutta oikeesti olin aivan rikki. Se jätkä oli mulle maailman tärkein ja on vieläki. Välillä ku etin jotain ja kai alitajusesti avaan aina tuon yhen laatikon ja tongin ihan pohjalle asti - sielläpä onkin sitten se mun exän kuva, jonka anto mulle joululahjaksi.
Olihan meillä huonojaki aikoja, mutta muistan oikeestaan vaan ne hyvät. Se oli niin ihana ja sulonen mua kohtaan ja tuntu, ettei mikään vois satuttaa mua ku oltiin yhessä. Toisin kuitenki kävi, se joka satutti mua, oli se, jota rakastin- siis ihan oikeesti
rakastin. Mulla ei ole ikinä ollu noin vahvoja tunteita ketään kohtaan ja vaikka ne tunteet on laimentunu, rakastan sitä silti. Se vaan oli jotain liian tärkeetä ja kai se oli se mun ensirakkaus.
Ensirakkaus on oikeesti perseestä, varsinki jos se kusee ihan 100-0. Muistan sen päivän nii elävästi, ku erottiin. Se oli pari viikkoo ollu outo ja edellisenä iltana, kun laitoin sille viestiä "hyvää yötä, oot rakas ja tärkiä <3" niin vastaukseksi tulee: "älä oikeesti jaksa, mulla vituttaa tuo". Koulusta ku pääsin seuraavana päivänä, kysyin suoraan, että missä mennään vai mennäänkö missään ja vastaus on: "musta on tuntunu jo pitemmän aikaa, että parempi olla vaan kavereita". Siinä vaiheessa mun maailma mureni.
Oikeesti, mun elämä pyöri ton jätkän ympärillä ja halusin vaan olla ikuisesti sen vierellä. Sitte yhtäkkiä multa otetaan mulle tärkein ihminen pois. Itkin sen koko helvetin päivän, koulussa, ku kävelin kotiin ja kotona. Muistan vieläki, ku kaveri istu mua vastapäätä ja se tiesi, että olin kysyny MR. X:ltä, että missä mennään. Se näki heti mun ilmeestä, että nyt ei tullu sellanen vastaus, minkä halusin ja tuli halaa mua. Toki osasin odottaa, että kohta tää loppuu, ei mikään noin hyvä voi kestää ikuisesti, mutta silti se tuli aivan puun takaa. Lähin kävelee melkein heti kotiin ja soitin äitille. Äiti lupasi tuoda mulle mun lempiruokaa, vaikka rahatilanne oli paska. Mummin soittaessa kerroin toki sillekki asiasta ja se mitä se siihen vastas sattu aivan helvetisti: "No eihän se haittaa mitään. Et sinä noin nuorena tarvi ketään poikakaveria, eikä ne tunteet voinu niin vahvoja olla". Teki mieli vaan huutaa, et kyllä ne vaan voi olla ! Nuoriki voi rakastaa koko sydämmestään ! Ei rakkaus kato ikää !
Pääsin kotia ja käperryin omalle sängylle. Siinä vaiheessa molemmat koirat tuli normaalia rauhallisempina mun sängyn viereen, Milo hyppäsi ja Piki kerjäsi viereen ja molemmat vaa makoili mun vieressä, ku itkin.
Nytki tuntuu, et alan itkee, ku en oo vieläkään periaatteessa päässy yli asiasta. Kaverit toki luulee, että oon, mutta vaan minä tiedän, että en tasan ole. Viikko kaks sitte luin facebookista, että se jätkä on alkanu seurustelee ja alko tuntuu pahalta. Mitä mä tein väärin? Miksi mä en kelvannu?
Epäilin ensin, että ei pappa edes suostus puhuu asiasta, mutta sitten selitin sille hirveenä kaikkea ja ainut mitä se sano, että mun pitää ottaa selville suunnilleen, että paljon menis rahaa kuukaudessa. Ja minähän reippaana tyttönä alan selvittelemään tässä pikkuhiljaa. Tallipaikan jo tiedän periaatteessa, ainoana miinuksena tallissa on se, ettei ole maneesia, mutta eiköhän ilman sitäkin pärjäisi. Hintaa olisi se 265€, mutta sitäkin varmaan sais tiputettua, jos suostuis tekemään enemmän tallivuoroja jne. Toki vuokraajakin sitten auttaisi, jos edes sen 10€ kerta saisi tai sitten joku kiva kk-maksu.
